Viranomaisjumala

Luterilaisella kansankirkolla ei mene hyvin. Kiistat naispappeudesta ja homoliitoista ovat osaltaan hämärtäneet kirkon ydinviestiä, eivätkä uutiset ahdistavasta työilmapiiristä tai eläkerahaston sijoituksista ydinaseteollisuuteen ainakaan helpota asiaa.

Sitten 1990-luvun alun on luterilaisten osuus väestöstä pudonnut kymmenen prosenttia. Jäsenkadosta on syytetty yhteiskunnan yleistä maallistumista. Kirkon tutkimuskeskuksen tuoreen kyselyn mukaan selvä enemmistö suomalaisista ilmoittaa kuitenkin edelleen uskovansa. Uutta on se, että vain neljännes nimeää uskonsa kohteeksi kristinuskon Jumalan. Tämä antaa aiheen epäillä, että eroamisten taustalla ei ole niinkään hengellisyyden puute, vaan oman uskon ja kirkon toiminnan kohtaamattomuus.

Miksi sitten umpiluterilaisessa maassa kasvaneet ihmiset kokevat luterilaisen kirkon vieraaksi omille uskonkäsityksilleen?

Väitän, että ainakin yksi selitys on kirkon omaksuma viranomaisidentiteetti. Monessa kristillisessä maassa kirkko mielletään ikään kuin palokunnaksi, jonka läsnäolo on välttämätöntä silloinkin, kun missään ei pala. Suomessa taas ajatellaan pikemminkin kuin posti: kun kysyntä laskee, toimipisteitä karsitaan.

Suomen luterilainen kirkko on omaksunut muitakin vieraannuttavia käytäntöjä. Siinä missä monen maan kristityt pistäytyvät paikalliskirkoissa milloin mielivät, meillä noudatetaan täsmällisiä aukioloaikoja. Normaalisti työssä käyvällä ihmisellä ei ole kotikirkkoonsa asiaa kuin sunnuntaisin, sillä niukkoina keskipäivän tunteina ehtivät hiljentymään vain eläkeläiset.

Oma merkityksensä on ehkä myös Suomen jämtillä kirkonkirjaperinteellä, joka syntyi sukupolvesta toiseen samoja peltoja viljelevän väestön tarpeisiin. Tälle järjestelmälle ihmisten liikkuvuus on byrokraattinen häiriötekijä, johon ei osata suhtautua. Tuloksena on syntynyt kristinuskon ydinsanoman kannalta yllättäviä ratkaisuja, esimerkiksi paikalliset päätökset ruoka- ja tavara-avun rajaamisesta vain suomalaisille. Suurpiirteisemmän kirjanpidon maissa seurakuntaan lasketaan paikalla olijat ja esimerkiksi paperittomien siirtolaisten auttaminen on ollut luonteva osa diakoniatyötä.

Ehkä kansankirkon puolustajien pitäisikin huolehtia vähemmän yhteiskunnan ja enemmän kirkon maallistumisesta. Kirkko on jumalansa käyntikortti. Viileä ja etäinen viranomaiskirkko ei voi puhua uskottavasti välittävästä ja läsnäolevasta Jumalasta.

(Kirjoitettu Aamulehdelle 29.7.2012)